Cushing

Cushingin tauti eli PPID 
vaivaa vanhenevaa hevosta 
 

Vanha hevonen alkaa silminnähden väsyä. Talvikarva ei irtoa kesälläkään vaan pitenee ja kihartuu. Hevonen valuu hikeä ja juo saavikaupalla, maha pullottaa, mutta kylkiluut paistavat kauas. Etukavioihin ilmestyy pystyhalkeamia ja vaakarenkaita. Mikä ihme hevosvanhusta vaivaa?  
 
Silmiinpistävän pitkän ja kihartuvan turkin aiheuttaa aivolisäkkeen toimintahäiriö, joka iskee useimmiten 15–20-vuotiaaseen hevoseen tai poniin. Eläinlääkärit kutsuvat sairautta lyhenteellä PPID, pars pituitary intermedia dysfunction, mutta hevosväen suussa sairaus kulkee vanhalla nimellään Cushingin tautina. Tutkimuskirjallisuus tuntee vieraskielisiä nimiä kourallisen lisää.

Aivolisäke on umpirauhanen, joka säätelee elimistön hormonitoimintaa. Se vaikuttaa muun muassa kilpirauhasen, sukurauhasten ja lisämunuaisten toimintaan. Cushingin taudin aiheuttaa yleensä aivolisäkkeen adenooma eli hyvälaatuinen rauhaskasvain, jonka vuoksi aivolisäke tuottaa liikaa lisämunuaisia säätelevää hormonia.

Lisämunuaiset toimivat niin kuin aivolisäke käskee. Ne tuottavat elimistöön liikaa kortisolia ja muita stressihormoneja, jotka nostavat verensokeria ja verenpainetta sekä heikentävät vastustuskykyä. Hevonen alkaa kehittää Cushingin taudin oireita. 
 

Kortisolin liikaerityksestä 
monenkirjavia oireita 

Cushingin tauti alkaa usein vaivihkaa. Hevonen laihtuu ja hukkaa ylälinjansa lihakset, mutta maha roikkuu ja pullottaa. Rasva jakautuu epätasaisesti, niin että kaulalle ja silmien ylle voi nousta muhkeat rasvapatjat, vaikka kylkiluut törröttävät.

Hevonen väsyy ja muuttuu vaisuksi. Liikkuessaan se uupuu ja hengästyy, ja tarhassa se mieluiten syö ja seisoskelee.

Karva pitenee, kihartuu, muuttuu karkeaksi eikä tahdo irrota edes kesällä. Osa sairastuneista pudottaa talvikarvan rungosta ja kaulasta, mutta pitkää karvaa jää jalkoihin sekä mahan, kaulan ja leuan alle. Toisilla taas talvikarva irtoaa laikuittain, ja omistaja epäilee jo ihosientä tai väiveitä.

Paksu turkki hiostaa, ja hevosta janottaa koko ajan. Juominen kiihdyttää vuorostaan virtsaneritystä. Aamulla voikin olla läpimärkänä sekä hevonen että sen karsina.

Kortisolin liikaeritys heikentää immuunipuolustusta niin, ettei elimistö jaksa taistella loisia ja mikrobeja vastaan. Naarmut ja haavat eivät parane, ja silmiä vaivaa ehkä jatkuva sidekalvontulehdus. Myös kavio- ja hammasjuuripaiseet kuuluvat taudinkuvaan. Joidenkin tammojen kiimakierto häiriintyy ja tiinehtyvyys heikkenee, toiset lypsävät tyhjänäkin.

Moneen Cushing-potilaaseen iskee kaviokuume ennemmin tai myöhemmin. Usein se hiipii kuvaan huomaamatta. Kavioaines hapertuu, ja hevonen saa ehkä tavallista herkemmin kaviopaiseita. Jotkut jäykistyvät etuosastaan, liikkuvat hiipien tai kompuroivat.

Kaviokuume muuttaa kavion muotoa, sillä kannat kasvavat varvasta nopeammin. Perinteistä virsukaviota ei aina synny, jos ammattitaitoinen kengittäjä pitää kavion ryhdissä. Varvasseinämän pinta voi silti halkeilla voimakkaasti pystysuunnassa, tai koko kavioon ilmestyy vaakarenkaita, jotka kielivät aineenvaihdunnan muutoksista.

Oireet saattavat kehittyä vähitellen, kunnes terveys murenee muutamassa kuukaudessa. Vaihtelevat oireet vaikeuttavat selvittelyä, eivätkä hevosen sisäerityssairaudet ole käytännössä kaikille eläinlääkäreille tuttuja. Omistajakaan ei aina havahdu ensioireisiin – voihan jäykkyys, karkea karva tai laihtuminen kuulua normaaliinkin vanhuuteen. 
 

Lääkitys ei korvaa 
tarkkaa hoitoa ja ruokintaa 

 
Hyvin hoidettu hevonen saattaa elää Cushingista huolimatta pitkään ja kuolla lopulta muusta syystä. Joskus hengen vie raju tai jatkuva kaviokuume. Loppuvaiheen Cushing aiheuttaa toisinaan näköhäiriöitä ja takaosan hermosto-oireita. Silloin hevosen aika alkaa olla lopussa.

Lääkittynä moni Cushing-potilas nuortuu silmissä. Pergolidimesylaatti ei paranna sairautta mutta voi lievittää oireita ratkaisevasti. Reseptinkirjoittajia onkin pidätellyt lähinnä lääkkeen huono saatavuus.

Pergolidi tuli markkinoille vuonna 1988 alun perin ihmisten Parkinsonin taudin lääkkeenä. Maaliskuussa 2007 Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkintöviranomainen FDA veti aineen markkinoilta, koska se aiheutti ihmisille sivuvaikutuksena sydänläppävikaa. Eläinlääkärit ja hevosenomistajat alkoivat kampanjoida vimmatusti pergolidin puolesta, ja FDA lievensi kantaansa. Hevosten Cushingiin ei ole eläinlääkettä, joten pergolidin käyttö sai jatkua.

Suomessa on hyväksytty hevosille kolme pergolidilääkettä, joista kaksi on tablettimuodossa ja kolmas nestemäistä. Eläinlääkäri tarvitsee niille erityisluvan, ja lääkitty hevonen saa passiinsa pysyvän teurastuskiellon.

Eniten hevosen loppuelämään vaikuttaa omistaja, jonka pitää ruokkia hevonen oikein, madottaa se kunnolla ja huolehtia tarkkaan kavion- ja suunhoidosta. Klippauskin voi olla edessä, koska karva ja hiki hautovat ja keräävät likaa.

Suurin haaste on kaviokuume, jonka riski liittyy Cushingin tautiin aina. Hevonen tarvitsee vähäsokerisen dieetin ja hyväkuntoisen suoliston. Nopealiukoiset hiilihydraatit eli sokerit ja tärkkelys ovat kaviokuumeherkille hevosille myrkkyä, joten vilja, väkirehupelletit ja -myslit, lese, hedelmät ja sokeripalat pitää karsia ruokinnasta. 

Turvallinen heinä varmistuu rehuanalyysillä. Kortinen rehu voi sisältää vaarallisen paljon sokeria, ja heinän pitää tarjota valkuaista ja energiaa tarpeeksi mutta ei liikaa. Huonoina heinävuosina ruokinta on nuorallatanssia, kun tarjolla saattaa olla lähinnä eri tavoilla vääränlaisia rehuja.

Laidunruohon sokerit voivat aiheuttaa kaviokuumeen, joten useimmat pitävät Cushing-hevosensa sisäruokinnassa tai rajoittavat laidunaikaa sään ja kasvuston kunnon mukaan.

Lisärehukauppiaat kosiskelevat Cushing-hevosten omistajia siveydenpuuta (Vitex agnus-castus) sisältävillä tuotteilla. Tieteellinen näyttö yrtin tehosta puuttuu. Amerikkalaistutkijat vertailivat siveydenpuu-uutteen ja pergolidimesylaatin tehoa Cushing-oireisiin vuonna 2002. Yrttiuute ei lievittänyt koehevosten oireita vaan jopa heikensi vointia, kun taas isot pergolidiannokset tepsivät kaikkiin paitsi yhteen eläimeen. Tutkimukseen osallistui 12 hevosta. 

 

Teksti: Johanna Viitanen