Hevosen suorituskyky

islanninhevosen painoraja
Gaedingakeppniratsastaja Islannissa.
Kuva Peppi Leppälahti

Fyysisen rasituksen vaikutuksia islanninhevoseen tutkittu

 

Miten islanninhevosen elimistö reagoi rasitukseen: näyttelysuoritukseen, eri askellajien ratsastamiseen ja ratsastajan painoon? Gudrun Stefansdóttir selvitti Ruotsin maatalousyliopistoon tekemässään väitöskirjatutkimuksessa rasituksen fysiologisia vaikutuksia islanninhevosratsuun.


Eri yhteyksissä on keskusteltu paljon ja jatkuvasti siitä, miten raskasta ratsastajaa islanninhevonen jaksaa kantaa, mutta aiheesta ei ole tehty tieteellistä tutkimuksia. Gudrun Stefansdóttirin tutkimuksen yhdessä osiossa kahdeksalle islanninhevoselle tehtiin rasitustesti, jossa ratsastajan ja satulan painoa lisättiin lyijypainojen avulla portaittain. Testin ajan ratsastaja pysyi samana.

Islannissa Hólarin yliopiston koulutetuilla ja hyväkuntoisilla kouluhevosilla tehty testi toteutettiin eripainoisilla taakoilla ripeässä töltissä. Ensiksi taakka oli 20 prosenttia hevosen omasta painosta, sen jälkeen lyijypainoja lisättiin niin, että taakka oli 25, 30 ja lopulta 35 prosenttia hevosen omasta painosta.

Lopuksi paino vielä vähennettiin takaisin 20 prosenttiin. 350-kiloisella hevosella taakkavaihtelu oli siis 70 kilosta hieman yli 120 kiloon.

Hevoset tölttäsivät kunkin taakan kanssa 642 metrin matkan tasaista vauhtia ja välissä oli viiden minuutin tauko, jonka aikana painoja lisättiin ja hevosesta otettiin verikokeet. Pulssia mitattiin tauotta.

Tutkimuksessa haettiin islanninhevosen maitohapon muodostumiskynnystä, eli rasitustasoa, jolla hevonen pystyy työskentelemään aerobisella tasolla ilman, että sen lihaksiin alkaa muodostua maitohappoa, eli suoritus menee anaerobiselle alueelle. Anaerobisella tasolla hevonen ei jaksa pitkään työskennellä, korkeintaan muutamia minuutteja, kun taas aerobisella alueella hevonen jaksaa kantaa taakkaa pitkäänkin.

Kullakin painonlisäyskerralla koehevosten pulssi nopeutui, maitohapon muodostuminen lisääntyi ja hevoset tihensivät askeleitaan ja lyhensivät askelpituutta pystyäkseen pysymään painavamman taakan kanssa vaaditussa vauhdissa.

Tutkimuksen mukaan hyväkuntoinen islanninhevonen pääsääntöisesti pysyy ratsastettuna aerobisella alueella eikä maitohappokynnys ylity, kun ratsastajan ja satulan yhteispaino on 22,7 prosenttia hevosen painosta ja vauhti maltillinen.

Hevoskohtaiset vaihtelut olivat kuitenkin kokeessa suuria. Siihen, miten nopeasti lihakset reagoivat, vaikuttaa luonnollisesti hevosen fyysinen kunto, mutta tutkijat löysivät merkitystä myös hevosen selän muodosta. Mitä kapeampi ja heikompi hevosen selkä on, sitä matalampi on sen maitohapon muodostumiskynnys.

Hevosten maitohappotasot mitattiin kaksi päivää testin jälkeen. Hyväkuntoisten hevosten joukko oli palautunut kokeesta hyvin. Hevosen oma kunto ja paino ovatkin merkittäviä tekijöitä siinä, miten se rasitusta kestää ja siitä palautuu.

Tutkija huomauttaa, että tämän tutkimuksen tulosten perusteella ei ole mahdollista pitävästi sanoa, miten paljon painoa on liikaa islanninhevoselle. Tutkittavaa aiheessa riittää.

Näyttelysuorituksen ja maitohappokynnyksen yhteys löydettiin

Islanninhevosen fysiologisia reaktioita näyttelysuorituksessa tutkittiin 266 hevosen otoksella. Näyttelysuoritus kestää keskimäärin yhdeksän minuuttia, jonka aikana hevonen liikkuu noin 2,9 kilometriä 17,8 km/h keskinopeudella.

Gudrun Stefansdóttirin tutkimusotoksessa ratsastajan ja satulan keskimääräinen yhteispaino oli 27,5 prosenttia hevosen painosta. Keskipulssi suorituksen aikana oli 184 lyöntiä minuutissa ja huippulukema 224. Maitohappoa muodostui suorituksen aikana keskimäärin 18 mml/l.

Orit selvisivät suorituksesta pidempään matalammilla lukemilla kuin tammat. Oreilla muodostui vähemmän maitohappoa kuin tammoilla, vaikka niitä ratsastetaan kovemmassa vauhdissa. Myös punasoluja oreilla oli veressään tammoja enemmän.

Tutkimus osoittaa, että ratsastuspisteiden tulos näyttelyssä on sitä parempi, mitä suurempi anaerobinen kapasiteetti hevosella on ja mitä korkeampi kynnys sillä on maitohapon muodostuksen alkamiselle. Tutkijat arvelevat, että näyttelysuorituksesta palautumiseen hevoset tarvitsevat kaksi-kolme päivää.

Nopeuden, askellajin ja anaerobisen kapasiteetin yhteys

Kahdessa muussa Gudrun Stefansdóttirin tutkimuksen osassa tutkittiin Hólarin koulutetuilla hevosilla askellajien, vauhdin ja maitohappojen muodostumisen yhteyttä. Ravin ja töltin ratsastuskokeessa havaittiin, että töltti ei ole hevoselle ravia raskaampaa silloin, kun nopeus ei nouse yli 5 m/s. Maitohappokynnys ylittyi vain tätä korkeammissa nopeuksissa, eli melko reippaassa vauhdissa.

Töltti vaati kuitenkin hevoselta hieman enemmän työtä, koska askeltiheys on suurempi töltissä kuin ravissa. Tämän vuoksi tutkija toteaa, että lisäselvityksiä tarvitaan siitä, löytyykö askellajien rasittavuudessa eroja esimerkiksi nuorten ja kouluttamattomien hevosten kyseessä ollessa.

Yhdeksällä passihevosella tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että hevosen anaerobinen kapasiteetti on passia ratsastettaessa äärimmäisen tärkeää. Nopeilla passihevosilla kyky nopeiden lihassolujen käyttöönottoon ja maitohapon muodostus anerobisessa suorituksessa ovat tärkeitä suoritukselle.

Näyttelyissä ja passisuorituksissa hevoselta vaaditaan anaerobista kapasiteettia tasolla, jonka fysiologiset seuraukset ovat samanlaisia kuin ravi-, laukka- ja kenttäratsastushevosilla on suoritusten jälkeen mitattu. Tämä tietämys auttaa suunnittelemaan jalostusnäyttelyyn ja passikilpailuihin tähtäävien hevosten treeniohjelman sellaiseksi, että suorituskyky paranee ja sekä loukkaantumisriski että muut hevosen fyysistä tai psyykkistä terveyttä uhkaavat tekijät vähenevät.

Tutkimustulokset osoittavat myös, että harrastehevosenkin työ voi olla intensiivistä ja kuormittaa sitä yli maitohapon muodostuksen kynnyksen yli. Sen vuoksi harrastehevosen jaksamista pitää seurata ja muistaa sen kuntoa kohottaessa, että sille tulee helpommin väsymysoireita taakan ja vauhdin kasvaessa.

Teksti: Kati Leppälahti
Julkaistu Islanninhevonen-lehdessä 3/2015