Hevosen lämmönsäätely

Hevonen ei ole vilukissa

Hevosen lämmöntarve on huomattavasti pienempi kuin omistajansa. Evoluutio on muokannut hevosesta lämmönsäästäjän, joka sopeutuu erinomaisesti äärimmäisiin lämpötiloihin.
 

Nykyhevosten alkukoti on Keski-Aasiassa, jossa maasto vaihtelee vuoristojen tundrasta aroon ja aavikkoon. Kuiva mannerilmasto on Aasian aroilla ja aavikoilla rajuimmillaan: kesät ovat läkähdyttävän kuumia ja talvet jäätävän kylmiä.

Pakkasta terästää navakka tuuli, joka yltyy helposti myrskyksi. Talvella pakkanen voi laskea -40 asteeseen, kun taas kesällä voi olla 40 astetta hellettä. Lämpötila voi vaihdella kymmeniä asteita vuorokauden aikana.
Hevonen lajina on kehittynyt miljoonien vuosien aikana sietämään äärimmäisiä lämpötiloja ja lämpötilojen nopeaa vaihtelua ääripäästä toiseen. Tämä ominaisuus on säilynyt nykyhevosillakin. Esimerkiksi aavikkojen arabit voivat elää tyytyväisinä Suomessa pihatossa, ja Irlannin kylmänkosteaan meri-ilmastoon sopeutuneita connemaroja on viety Afrikkaan.

Ihmisen ja hevosen lämmöntarvetta ei voi suoraan verrata, koska lajiemme evoluutio ja edellytykset sietää äärimmäisiä lämpötiloja eroavat toisistaan valtavasti. Ihminen on kotoisin Afrikasta, ja olemme lajina sopeutuneet elämään noin 20 asteen lämmössä. Fysiologiamme keskittyy turhan lämmön haihduttamiseen kehosta, ei sen säilyttämiseen.

Hevosen keho ja ruumiinrakenne toimivat päinvastoin: hevonen luo ja säilyttää lämpöä tehokkaasti, joskin se pystyy myös jäähdyttämään itseään helteessä. Sen verenkierto voi tarvittaessa ottaa käyttöön useita lämpöä säilyttäviä tai haihduttavia järjestelmiä, joita ihmisellä ei ole.

Lämpöä sisältäpäin

Hevosten kylmänsiedosta on melko vähän tutkimustietoa. Tutkijat ovat keskittyneet lähinnä siihen, miten kylmyys vaikuttaa kasvuun ja ravinnontarpeeseen, ja kylmän ilman hengittämiseen kovassa rasituksessa.
Kanadalaistutkimuksessa havaittiin, että kylmäpihaton varsoilla on vähintään kaksinkertainen karvapeite lämmitetyn pihaton asukkeihin verrattuna. Pakkanen ei hidastanut luuston kehitystä eikä säkä- tai lautaskorkeuden kasvua.

Tutkitut kylmäpihattovarsat tarvitsivat yleisesti 1,3 prosenttia lisäenergiaa jokaista pakkasastetta kohti, kun lämpötila painui alle nollan. Kasvuun kuluvan energian tarve kasvoi 0,7 % astetta kohti.
Kymmenen asteen pakkasessa kasvavan hevosen energiantarve lisääntyy siis yhteensä noin viidenneksen normaalista, kun taas aikuiselle hevoselle riittää reilu kymmenys lisäenergiaa. Mitä kovempi pakkanen, sitä enemmän lisäenergiaa hevoset tarvitsevat.

Heinää tai säilörehua onkin tärkeää antaa pakkasella reilusti, koska hevosen oma lämmitysjärjestelmä toimii nimenomaan karkearehulla. Loimi ei lämmitä yhtä tehokkaasti kuin hevosen oma heinällä käyvä "lämpöpatteri".

Karva - tehokas eriste

Hevosen täysimittainen talviturkki on eriste, jota ihmisten talvivaatteiden suunnittelijat voivat vain kadehtia. Se estää lämmön haihtumisen iholta niin visusti, että hevosen maatessa hangessa lumi ei sula sen alla eikä karva kastu lainkaan.

Talviturkissa on kaksi kerrosta: ihoa vasten on paksu pohjavilla, jota suojaa pitkä karkea suojakarva. Ylin kerros pitää sadetta jopa vuorokausia: suojakarvat kastuvat mutta vesi valuu niitä pitkin pois. Alusvilla ja iho pysyvät kuivina.

Hevonen alkaa varautua talveen juhannuksen tienoilla. Kun päivät lyhentyvät, talvikarva alkaa työntää kesäkarvaa tieltään. Paljon ulkoilevia hevosia ei kannatakaan klipata alkukesän jälkeen, jotta tulevan talvikarvan päät eivät katkea. Leikkaamaton karva valuttaa veden ja lumen pois, mutta katkaistu karva voi päästää kosteuden iholle.

Talvikarva jatkaa kasvuaan joulun tienoille, jonka jälkeen tuleva kesäkarva alkaa työntää talviturkkia tieltään. Hevosen keho huomaa päivän pidentymisen nopeasti, ja kevyt karvanlähtö alkaa monesti jo vuodenvaihteen aikoihin.

Hevosen karvapeite tottelee luonnonvaloa ja päivän pituutta, eikä karvanvaihtoa voi kokonaan estää. Lämpö ja kirkas keinovalaistus voivat kuitenkin hillitä karvan pituutta ja paksuutta. Turkin paksuus vaihtelee roduittain, mutta eniten sitä säätelevät ilmasto ja hevosen elinolot.

Paleleva hevonen tärisee

Hevosen kylmänsietokyky ei perustu pelkkään karvaan.
Iso runko säilyttää lämpöä hyvin; samaa ruumiinrakennetta hyödyntävät esimerkiksi hirvet ja porot. Pohjoiset rodut ovat tyypillisesti isorunkoisia, mutta niiden jalat ovat lyhyet tai keskimittaiset, sillä ohuiden ulokkeiden lämmönhukka on suurin.

Lisäksi hevosen pitkä kuitua hyödyntävä suolisto tuottaa paljon lämpöä rehusta, pitkä nenäontelo lämmittää hengitysilman keuhkoille, eikä ääreisverenkierrolla ei ole lainkaan niin tärkeää roolia kuin vaikkapa ihmisillä, koska jaloissa on vain vähän lihaksia - hevosen varpaita ei palele.

Hevosilla on myös monia kotikonsteja kylmää vastaan. Ne hakeutuvat tuulensuojaan esimerkiksi puun, kallion tai rakennuksen taakse tai kääntävät häntänsä tuulta päin, jolloin takaosa suojaa muuta kehoa tuulelta. Hevoset saattavat myös painautua kiinni toisiinsa tai liikkua lämmitelläkseen.

Jos näistäkään ei ole apua, ihon verisuonet supistuvat ja karvat nousevat pystyyn. Niiden väliin jäävä ilma pitää lämpöä tehokkaasti - samoin kuin höyhenet pakkasessa pörhistyneellä pikkulinnulla.

Jos muut keinot eivät auta, lihasvärinä kiihdyttää aineenvaihduntaa ja lämmittää tehokkaasti. Hevonen siis tärisee, kun keho kuluttaa lämpöä enemmän kuin se pystyy tuottamaan ja säilyttämään.

Helle ei ongelma

Hevosella ei ole hätää talvisin, jos se pääsee ulkona tuulensuojaan ja vettä ja rehua on aina tarjolla. Ihmisen apua hevonen kaipaa lähinnä kastuttuaan ihoon asti sateesta tai hiestä tai työskennellessään rankasti kovassa pakkasessa.

Sama pätee helteeseen: levossa tai normaalissa työssä hevosella ei ole helteessä hätää, jos se pääsee varjoon ja tarjolla on vettä ja suolaa. Kovassa työssä elimistö voi kuitenkin ylikuumentua, ja hien mukana poistuneiden kivennäisaineiden tarve kasvaa.

Tutkimuksissa on havaittu viileällä vedellä valelun alentavan elimistön lämpötilaa tehokkaasti raskaan liikunnan jälkeen. Kylmä kylpy sopii laidunhevosillekin, ja liikunnan jälkeen viilentävä pesu kuuluu kesäkuumalla asiaan.

Teksti: Johanna Viitanen
artikkeli on julkaistu alun perin Hevoset & Ratsastus -lehdessä 1/2004